3. Nappinenät

Pakko saada uusi pyörä.
Oon kolunnut kaikki netin parhaat saitit ja tiettyjä kaunottaria käyn ihailemassa päivittäin. Tällä kertaa tahdon olla niin varma valinnastani, että kun joskus ostan uuden pyörän vanhan mentyä mäsäks, haikailen vielä sen vanhan perään.
Ois hienoa ostaa upouus pyörä.
Mun nykynen motari oli hätänen adrenaliinipäissä tehty ostos. Pakko oli vaan saada pyörä, jolla pääsee helvetin lujaa.

No, hetkenhän sillä pääsikin.

Suljen koneen ja menen keittiöön. Pakko tehdä jotain järkevää. Kesken matkaani olen kompastua muoviseen leludinosaurukseen. Hymähdän. Miten se muksu onnistuu aina levittelemään kamojaan ympäri kämppää parin päivän aikana?
Tullut isäänsä.

Tsekkaan lehdestä seuraavan viikonlopun menot. Pari siistiä artistia esiintyis parilla pikkuklubilla, mut tiiän, ettei mun nykysella rahapolitiikkatilanteella paljon biletetä. Vois kysyä Mikan ja Pertsan kaljalle.

Puhelin soi.
”Mitä äijä? Hei, mitä suunnitelmia illaks?”
”Sakke. Perkele.” Siitä miehestä en ookaan kuullut kesän jälkeen.
”Ois täs vähän bisneksiä. Kuin?”
”Ois kova meno Pentikäisellä. Mukana serkut ja kaikki. Näitä bileitä sä et halua missata!”
Naurahdan kolkosti.
”No pakko on. On kato niitä bisneksiä.”
”Kuule; rankat työt, vaatii kato rankat huvit”, Sakke selitti.
”Joudun silti passaamaan”, vastaan. Ja tuotan pettymyksen taas.

Suljettuani puhelimen, mut valtaa pieni vitutus. Duunia, duunia, duunia. Aina vain duunia. Mun pitäs olla elämässä elämääni.

Kirjotuspöydän päältä mulle virnistää kaksi vaaleatukkaista naperoa. Vanhempi muksu pitää nuorempaa kuristusotteessa kun ei vielä osaa pitää sylissä.

Mokomat nappinenät.
Saa mut aina hymyilemään.