8. Sattuma

Tuulisen, aution moottoritien reunassa ilmaan nousi peukku. Olihan se ollut siinä pystyssä jo jonkin aikaa, yhtä sinnikkäänä kuin kengänpohjaan tarttunut purukumi se odotti, että joku hiljaisen moottoritien ohi ajavista autoista tai rekoista luovuttaisi peukalon edessä ja ottaisi sen omistajan kyytiinsä.

"Pirun bussit", Ira tuhisi ääneen peukalo pystyssä. "Niihinkään voi luottaa ollenkaan..."
Ira huomasi jo kaukaa kuorma-auton hiljentävän vauhtiaan, mutta toiveet eivät vielä silti heränneet – monet olivat hidastaneet saadakseen lisäaikaa paheksuville katseilleen. Siitä nykykansa tuntui saavan ilonsa ja se jotenkin huvitti Iraa.
Tämä rekka hidasti itsensä kuitenkin pysähdyksiin asti parinkymmenen metrin päähän, mikä sai Iran heittämään matkarepun olalleen ja juoksevan rekan rinnalle.
”Mihinkäs sitä ollaan matkalla?” isokokoinen, pienen sängen omaava reilu keski-ikäinen mies mörähti.
”Niin pitkälle kuin pääsee”, Ira vastasi. Hänellä ei ollut sillä hetkellä harmainta hajua missä oli tai miten hän pääsisi määränpäähänsä, mutta sitä hän ei paljastaisi ääneen.
”Aika pitkälle minun kyydissä pääsisitkin, mutta jos tuohon lähimpään suurkaupunkiin minä sinut heittäisin.”
Ira nyökkäsi ja kapusi kyytiin. Liftaaminen oli täysin hänen tapojensa vastaista. Eihän sitä ikinä voinut tietää mikä hullu narkkaripaloittelijamurhaaja pysähtyisi kohdalle ja tarjoaisi ”avuliaasti” kyytiään irstaine taka-ajatuksineen. Vaikka Ira muistuttikin itselleen kyseisen sattuman epätodennäköisyydestä, pelkkä ajatus puistatti häntä. Tuntematon rekkamies hänen vasemmalla puolellaan sai Iran hieromaan hikoavia käsiään toistamiseen kuluneiden farkkujensa reisitaskuihin.

”Minun nimeni on Harri.”
”Ira.” Ira ei ollut juttutuulella.
”Oletko pitkään viihtynyt liftarielämässä?” mies rikkoi hiljaisuuden.
”Itse asiassa tämä on ensimmäinen kerta”, Ira naurahti. Naurua seurasi ontto hiljaisuus, jonka aikana Ira katseli ohivilisevää metsämaisemaa.
”Minulla on poika, suurinpiirtein sinun ikiäsi”, mies hymähti ja Ira katsoi ensimmäistä kertaa miestä kunnolla. Ristiriitaiset tunteet värähtelivät kasvoilla, kunnes ilme jähmettyi toispuoliseen ja ilottomaan hymyyn.
”En paljoa enää näe häntä. Kieltäytyy tapaamasta minua”, Harri selitti. ”En voi häntä syyttääkään, fiksu poika. Ollut aina, paljon fiksumpi kuin isä-ukkonsa.”
Ira yritti hienovaraisesti välittää eleillään miehelle, ettei ollut kiinnostunut toimimaan väliaikaisena matkaterapeuttina, mutta Harri jatkoi jutusteluaan.
”Hän opiskelee oikein Sibeliusakatemiassa. Soittaa jotain torvea, en minä oikein näistä ole ottanut selville, mutta jonkinlainen tuuba on kyseessä. Ja hän on tosi lahjakas. Siinä hän ei kyllä ole tullut minuun yhtään”, Harrin nauru oli herisyvää ja lennokasta. ”Minun nakkisormiani ei ole tarkoitettu luovaan työskentelyyn. Juho oli radiossakin. Johonkin konserttiin se pääsi, joka nauhotettiin. Kuuntelin sitä sellissä.”

Iran niskakarvat nousivat pystyyn. Kankeasti hän siirsi katseensa sivuikkunasta vilisevään maisemaan.
”Oon ollut vähän viinaan taipuvainen. Kärähtänyt muutaman kerran ratista, että ei sen vakavampaa. Vai joko ehdit luulla jonkin sortin paloittelijamurhaajaksi?” Mies remahti kovaan nauruun. Ira tunsi poskiaan kuumottavan ja päästi pari kohteliasta hekotusta seuraksi.
”Älä sinä tyttö sekaannu alkoholiin. Se on tämän kansan pahin vitsaus eikä muuta kuin riko perheet ja syö rahat.”
Ira äännähti myöntymisen merkiksi. Ulos oli laskeutunut hämärä ja vettä ripotteli hiljakseen. Onneksi Ira oli välttynyt vesisateelta.
Vasta nyt Ira erotti taustalla kähisevän hiljaisen radion.
”Se vetää ihmisen nöyräksi”, Harri korahti. Hän rykäisi ja jatkoi: ”Yksinäisyys.”
”Niin”, Ira sanoi hiljaa. Eihän hänen äänensä värissyt? Hän ei halunnut paljastaa tunteitaan.
”Varsinkaan kun sitä ei ole valinnut itse”, mies jatkoi.

Harri jutteli tuntikausia hänen pojastaan, ex-vaimosta, joka oli valehdellut ja pettänyt ja aiheuttanut syöksykierteen Harrin elämässä alkoholin astuttua mukaan kuvioihin, parhaasta kaveristaan, joka kuoli hänen ollessaan kolmikymppinen. Hän kertoi isästään, joka oli äärimmäisen ankara ja alkoholisoitunut, ja joka sairastuttuaan aivokasvaimeen jätti Harrin perinnöttä, mutta testamenttasi sen sijaan omaisuuttaan pojanpojalleen. Kun hän kertoi tarinoita vankilan arjesta ja naisesta, jonka kanssa hän oli seurustellut viisi vuotta ennen riitaisaa eroa, Ira tunsi liikutusta ja syvää kunnioitusta miestä kohtaan. Harri oli kokenut ja saanut kestää paljon ja se sai Iran nöyräksi.

”Pahinta on olla kuin ilmaa”, Harri sanoi. ”Muita ihmisiä ei kiinnosta tällaisen yksinäisen kulkijan elämä ja sitä joskus omassa pikku pääkopassaan pohtii, että mitähän varten minä täälläkin olen. Samahan se on lähteä olemasta.
Vaan siihen lankaan ei saa ikinä mennä. Pitää löytää se tarkoitus, joku asia, jonka avulla puskee eteenpäin. Minulle se on ollut Juho. Mulla on hänestä kuva täällä... Odotahan...” Harri kiemurteli saadakseen lompakon taskustaan. Toinen käsi ratissa, lompakko reidellä hän kaivoi vanhan koulukuvan ja ojensi sen Iralle. Kuvan poika oli noin 12-vuotias, pojan poskilla oli pisamia ja hymy leveä. Tukka oli vaaleaa ohraa ja kynittynä mauttoman lyhyeksi.

He olivat ajaneet lähimpään kaupunkiin, joka oli se, jonne Ira oli aikonutkin. He sopivat Harrin jättävän Iran läheiselle huoltoasemalle, josta Ira kertoi pääsevänsä kävelemällä tuttunsa luo. Kuorma-auto pysähtyi parkkipaikalle.
”Toivottavasti poikasi suostuu tapaamaan sinut vielä”, Ira sanoi, tarkoittaen sitä todella. ”Ja jotenkin uskon, että niin tulee vielä käymään. Jossain vaiheessa.”
Harri hymyili hänelle lämpimästi. ”Kiitos. Oli mukava saada matkaseuraa. Tsemppiä sulle ja sun elämään. Otan kyllä kyytiin jos näen sut liftaamassa toistekin.”
”Niin, ehkä me näemme vielä”, Ira sanoi. Hän jäi vielä katsomaan kuorma-auton perävaloja, kunnes ne katosivat kulman taakse.

Kävelymatka tutulle kerrostalolle kului nopeasti, sillä Iran pää kuhisi irrallaan pyöriviä ajatuksia. Kun viimein tuttu kerrostalo erottui lähikaupan ja päiväkodin välistä, hän kiihdytti vauhtiaan, kunnes kevyt pikakävely muuttui juoksuksi.


"Kerro vanhemmistasi”
”Äiti ja äidin uusi miesystävä muuttivat Espanjaan muutama vuosi sitten. Mutta sen sinä jo tiesitkin. Faija... Faijasta ei ole mitään mainitsemisen arvoista. Itsekäs äijä. Juoppo. Istu mun lapsuusajan sellissä sovittamassa tekojaan. Yhteiskunnalle. Ei mulle.”

Hän pomppi C-rapun portaat toiseen kerrokseen ja soitti malttamattomana ovikelloa. Sydän hakkasi kurkussa. Pian suloiset, ohranvaaleat, siistit hiukset pilkistivät ovenraosta tutun nuoren miehen pisamaisten kasvojen seuraamana. Juhon suu kaartui leveään hymyyn ja äänessä kuulsi lämpö, kun hän sanoi: ”Hei, kulta.”
Ira astui sisään hymyilen ja halasi poikaystäväänsä. ”Minulle kävi matkalla erikoinen sattuma”, hän kuiskasi vaaleiden suortuvien sekaan.

7. Lokkitappelu

Me saatiin opelta lupa tulla koppiin tekemään meiän ypin ryhmätyötä. Mun ryhmässä on neljä tyttöä ja me tehään lokeista. Ope jako meiät ja mä ja mun bestis tehään naurulokista ja kaks mun muuta kaveria harmaalokista.

Me istutaan parit vastakkain ison kartongin molemmin puolin ja tehään omia lokkejamme.
"Meiän lokki on kyl parempi ku teiän", pienempi kavereistani sanoo.
"Eikä oo."
"No onpa! Joku vammanen naurulokki. Iha tyhmä nimiki."
"No on se ny parempi ku harmaalokki!"
"Kato miten tyhmän näkönenki! Tollanen tyhmä musta pää!"
"Te ootte vaan kateellisia ku oisitte ite halunnu tehä naurulokista."
"No ei varmaan olla! Ei me ny tollasesta ois haluttu tehdä!"
"Mä en ainakaan ois ees suostunu tekee jostain noin tylsästä linnusta ku harmaalokki."

Seuraan sananvaihtelua sivusta. En halua osallistua siihen. Se on kaks vastaan yks. Vaikka mun bestis hakee musta tukea vilkaisuillaan ja puhuu munkin puolesta.

"Hei voitasko lopettaa. Mä en tosiaan haluis tapella teiän kanssa", mun bestis sanoo. Mut siitä aaltoilee viha.
"Just, kyl mä sut voittasin", toinen kavereistani sanoo, pidempi.
"En usko", bestis naurahtaa. "En oikeesti usko."
"Me tapellaan mun isobroidin kans koko ajan ja voitan senki! Et luuleksä etten mä sua voittais."
"No mä tappelen mun siskon kans. Mut en mä haluu tapella sun kaa."
"Tapellaa vaa! Kyl mä sut voitan!"
"Älä yllytä."
"Ai eksä uskalla?"

Seuraavassa hetkessä molemmat on toistensa hiuksissa kiinni. Mut sit ne jähmetty, istuu siinä ja molemmilla on tiukka ote toisen tukasta niin, että päät on vinossa.

"Mä päästän irti sit ku sä päästät", bestis sano.

Kaveri päästää irti ja mun bestis samalla hetkellä. Äsken tukkanuotasilla ollut kaveri nousee ja poistuu kopista itkien. Toinen kavereista lähtee perään huutaen sen nimeä.
Me jäädään hiljaisuuteen.

6. Itsenäistyminen

Enää viis tehtävää.
Kylläpä ajatukset harhailee. Ne on harhaillu viime aikoina aika paljon. Fysiikka ei kyl ole mun aine muutenkaan. Mut nää tehtävät on tehtävä, en kestä jos saisin seiskan. Tai itseasiassa kyl mä kestäisin sen, ihan helpostikin. Seiska on ihan hyvä numero. Mut musta tuntuu, ettei äiti kestäis sitä.
Sain viime fyssan kokeesta seiska plussan. Hävetti antaa se koe. ”Miten sulla näin huonosti meni?” se kysy. Kohauttelin siihen olkapäitäni, vaikka oikeesti oisin halunnu huutaa sille kuin vaikeeta mulla on ja kuin vaikee aine fyssa mulle on.
Miks en nyt tajua tätä tehtävää?
Mun pitäs tehä soittoläksytkin.
Piirtelen kukkia vihon yläkulmaan. Mua ei kiinnosta fyssa tai kemma tai matsku. Haluaisin tehä jotain luovaa. Ois mahtavaa soittaa orkesterissa. Tai ryhtyä jokskin suunnittelijaks. Mut äidin mielestä ne on vähän huuhaata. ”Eihän semmosesta saa rahaa.”
Kai se on oikeessa. Niinhän se aina on.

Kännykkä piipittää keskeyttäen mun ajatukset. ”Moii<3 Tuuksä ny sinne Heidille? Tuu pliide<33” Voi Veeraa. Tuntuu tosi pahalta,haluun mennä! Sinne tulee puol luokkaa ja taas joudun jäämään pois. Oon jo vastaamassa sitä samaa et "en pääse, on läksyjä ja lisäks soittoläksyt tekemättä", mikä on piiloviesti sille, ettei äiti päästä mua.
Mut sit mulle tulee ihan villi ajatus. Et onks se siitä kiinni.
Maistelen tätä uhmaa.
Mä oon niin äidin kultatyttöä kuin voi olla. Tulee kymppejä, harrastan liikuntaa ja musiikkia, teen kuten pyydetään ja tottelen. Ja ei mulla ole mitään ollu sitä vastaan, ei mulla ole tarvetta kapinoida. Mut... kyl mä tiiän että saan nää tehtävät tehtyä huomennakin. Soittoläksyt hallitsen vaikka unissani.

Mä haluun mennä.

Eteisessä törmään äitiin.
”Mihin sä oot menossa?”
”Heidille.” Kiskon takkia päälleni katse maassa.
”Ootko tehnyt läksyt? Ja soittoläksyt?”
”En.”
”No et sä sit varmaan voi lähteä.”
Vasta nyt katon ekaa kertaa äitiä silmiin. Ja hitto, mä näen ekaa kertaa sen. Kaijan. Inhimillisen olennon, en täydellistä ylivoipaista äitiä, joka tietää aina kaiken paremmin. Ja sen silmistä mä nään, ettei se voi estää mua.
”Kyl mä voin.”

Kun ovi sulkeutuu takanani ja keväinen tuuli pyyhkii hiuksiani, tunnen itseni vahvaksi naiseksi.

5. Karjaranta-docymentary: Selviytymistarinani

11.11.2010
Karjaranta- projekti. Tässä on alue. Ottakaa kuvia. Siis täh?
Yhtenä kysymysmerkkinä kävelen luokkakavereistani koostuvan jonon etunenässä. Tässä opettajan rinnalla esittäen hyvinkin tietäväistä. Varpaat jäässä pistän rivakasti töppöstä toisen eteen ja tutkin katseellani aluetta.

Siis kuvia.
... Mistä? Lumisesta hautausmaasta ja karusta teollisuusrakennuksista?


18.11.2010
Nyt on alettava tuumasta toimeen. Kuvia alueesta nimeltä Karjaranta – ei se nyt VOI olla niin vaikeaa! Olen valmis. Kamera tänne niin räpsin kuvia... öh... Siitä mistä näen.

Jäätävä tuuli tuntuu viiltävän avohaavoja kasvoihini.
Hei oon jo nyt jäässä...

Okei, onpa ruma rakennus. Otan siitä kuvan. No ei toikaan kyllä ole mikään unelmieni landscape, mut otan kuvan siitäkin. Tarkoituksenahan oli ottaa kuvia Karjarannasta ja tältä se nyt vaan sattuu näyttämään. Pitäis ehkä ottaa kuva tästä, tästä ja tuolta, ja... Ja muutama hassu punaisen valon vilkahdus ja digikamerani ruutu pimenee.

Sanon tämän nyt nätisti: Hitsi kun on huono kamera.

Saan lainata kavereideni kameroita. Vieläkin olen epävarma mistä sitä kuuluisi ottaa kuvia.
Otan kuvia kavereistani.

Vingun tarpeestani päästä johonkin lämmittelemään. Eksymme kaninkoloon, josta löytyy satumaista lämpöä, ruokaa ja avuliaisuutta.

Pakkanen herättää todellisuuteen. Keltaiset kauppakassit täynnä leipää ja donitseja katson kavereitani syvästi äimistyneenä.

Tapahtuiko äskeinen oikeasti?

--

Illalla uusi yritys. Yökuvat, ah. Nyt tulee upeita ja taiteellisia kuvia. Pimeaä hautausmaa, muutaman hellän, lämpimän kynttilän kajo, mikä tunnelma.

Sumeiden, tärähtäneiden, pimeiden ja täysin käyttökelvottomien kuvien jälkeen totean aliarvioineeni Karjaranta-projektin täysin.

Tämä ei jää tähän.


27.11.2010
Today’s the day.

Ja tämä saa olla viimeinen kerta.
Jos nyt ei onnistu niin... niin. Sitä ei kestä edes ajatella. Deadlinen lähestyessä Karjarannan pirullisen pakkasukon armoille jääminen neljättä kertaa kuulostaa jo paksulta. Laittaa nyt opiskelijaparat jäätymään kameroineen uudestaan ja uudestaan ja aiheuttamaan tarpeetonta vastenmielisyyttä koko Karjarannan aluetta kohtaan. Veikkaan villisti muidenkin kohtalontoverieni saaneen henkilökohtaisia traumoja pakkasessa valokuvaamisesta.

Otan aikani, en hätäile. Miksei kuvia voi ottaa lapaset kädessä? Kirpeä pakkanen kangistaa jäsenet ja sinertää huulet jo alkumetreillä.
Hei, siistejä oksia. Tunkee reittinsä aurinkoon ristikkoaidan takaa, luontoa teollisuuden keskellä. Uppoan innostukseeni. Hätkähdän huomattuani kuvanneeni korkealla oksalla roikkuvaa kuollutta oravaa. Huvittavaa, vaikkakin pieni kuvotus valtaa minut.
Otan oravasta lisää kuvia.

Kaikkialla on kovaa, kylmää. Sieltä täältä löytyy Karjarannan helmiä, yksityiskohtia rujon yleiskuvan takaa.

Paljon täällä on pakkasta?
Tämä on jo liian julmaa.

Vaikka varpaat on lähteä irti, pakotan itseni jatkamaan eteenpäin.
Ai täällä on nämä hienot, uudet kerrostalot. Ne näyttävät liian uusilta ja puhtoisilta tähän ympäristöön.

Kylmä. Lisää kuvia. Lisää... Pakko...
jaksaa...

Eijeijei, ei pysty enää.
Luovutan ristiriitaisissa tunnelmissa. Vastentahtoisesti, sillä parempia kuvia olisi saanut varmasti, riemuissani, kun ajattelen lämmintä, miellyttävää kotia ja itseäni peittoon kääriytyneenä kuuma teekuppi käsissä palauttamassa tuntoa sormiini.

Onhan siellä pakko olla muutama onnistunut otos.
Onhan?