8. Sattuma

Tuulisen, aution moottoritien reunassa ilmaan nousi peukku. Olihan se ollut siinä pystyssä jo jonkin aikaa, yhtä sinnikkäänä kuin kengänpohjaan tarttunut purukumi se odotti, että joku hiljaisen moottoritien ohi ajavista autoista tai rekoista luovuttaisi peukalon edessä ja ottaisi sen omistajan kyytiinsä.

"Pirun bussit", Ira tuhisi ääneen peukalo pystyssä. "Niihinkään voi luottaa ollenkaan..."
Ira huomasi jo kaukaa kuorma-auton hiljentävän vauhtiaan, mutta toiveet eivät vielä silti heränneet – monet olivat hidastaneet saadakseen lisäaikaa paheksuville katseilleen. Siitä nykykansa tuntui saavan ilonsa ja se jotenkin huvitti Iraa.
Tämä rekka hidasti itsensä kuitenkin pysähdyksiin asti parinkymmenen metrin päähän, mikä sai Iran heittämään matkarepun olalleen ja juoksevan rekan rinnalle.
”Mihinkäs sitä ollaan matkalla?” isokokoinen, pienen sängen omaava reilu keski-ikäinen mies mörähti.
”Niin pitkälle kuin pääsee”, Ira vastasi. Hänellä ei ollut sillä hetkellä harmainta hajua missä oli tai miten hän pääsisi määränpäähänsä, mutta sitä hän ei paljastaisi ääneen.
”Aika pitkälle minun kyydissä pääsisitkin, mutta jos tuohon lähimpään suurkaupunkiin minä sinut heittäisin.”
Ira nyökkäsi ja kapusi kyytiin. Liftaaminen oli täysin hänen tapojensa vastaista. Eihän sitä ikinä voinut tietää mikä hullu narkkaripaloittelijamurhaaja pysähtyisi kohdalle ja tarjoaisi ”avuliaasti” kyytiään irstaine taka-ajatuksineen. Vaikka Ira muistuttikin itselleen kyseisen sattuman epätodennäköisyydestä, pelkkä ajatus puistatti häntä. Tuntematon rekkamies hänen vasemmalla puolellaan sai Iran hieromaan hikoavia käsiään toistamiseen kuluneiden farkkujensa reisitaskuihin.

”Minun nimeni on Harri.”
”Ira.” Ira ei ollut juttutuulella.
”Oletko pitkään viihtynyt liftarielämässä?” mies rikkoi hiljaisuuden.
”Itse asiassa tämä on ensimmäinen kerta”, Ira naurahti. Naurua seurasi ontto hiljaisuus, jonka aikana Ira katseli ohivilisevää metsämaisemaa.
”Minulla on poika, suurinpiirtein sinun ikiäsi”, mies hymähti ja Ira katsoi ensimmäistä kertaa miestä kunnolla. Ristiriitaiset tunteet värähtelivät kasvoilla, kunnes ilme jähmettyi toispuoliseen ja ilottomaan hymyyn.
”En paljoa enää näe häntä. Kieltäytyy tapaamasta minua”, Harri selitti. ”En voi häntä syyttääkään, fiksu poika. Ollut aina, paljon fiksumpi kuin isä-ukkonsa.”
Ira yritti hienovaraisesti välittää eleillään miehelle, ettei ollut kiinnostunut toimimaan väliaikaisena matkaterapeuttina, mutta Harri jatkoi jutusteluaan.
”Hän opiskelee oikein Sibeliusakatemiassa. Soittaa jotain torvea, en minä oikein näistä ole ottanut selville, mutta jonkinlainen tuuba on kyseessä. Ja hän on tosi lahjakas. Siinä hän ei kyllä ole tullut minuun yhtään”, Harrin nauru oli herisyvää ja lennokasta. ”Minun nakkisormiani ei ole tarkoitettu luovaan työskentelyyn. Juho oli radiossakin. Johonkin konserttiin se pääsi, joka nauhotettiin. Kuuntelin sitä sellissä.”

Iran niskakarvat nousivat pystyyn. Kankeasti hän siirsi katseensa sivuikkunasta vilisevään maisemaan.
”Oon ollut vähän viinaan taipuvainen. Kärähtänyt muutaman kerran ratista, että ei sen vakavampaa. Vai joko ehdit luulla jonkin sortin paloittelijamurhaajaksi?” Mies remahti kovaan nauruun. Ira tunsi poskiaan kuumottavan ja päästi pari kohteliasta hekotusta seuraksi.
”Älä sinä tyttö sekaannu alkoholiin. Se on tämän kansan pahin vitsaus eikä muuta kuin riko perheet ja syö rahat.”
Ira äännähti myöntymisen merkiksi. Ulos oli laskeutunut hämärä ja vettä ripotteli hiljakseen. Onneksi Ira oli välttynyt vesisateelta.
Vasta nyt Ira erotti taustalla kähisevän hiljaisen radion.
”Se vetää ihmisen nöyräksi”, Harri korahti. Hän rykäisi ja jatkoi: ”Yksinäisyys.”
”Niin”, Ira sanoi hiljaa. Eihän hänen äänensä värissyt? Hän ei halunnut paljastaa tunteitaan.
”Varsinkaan kun sitä ei ole valinnut itse”, mies jatkoi.

Harri jutteli tuntikausia hänen pojastaan, ex-vaimosta, joka oli valehdellut ja pettänyt ja aiheuttanut syöksykierteen Harrin elämässä alkoholin astuttua mukaan kuvioihin, parhaasta kaveristaan, joka kuoli hänen ollessaan kolmikymppinen. Hän kertoi isästään, joka oli äärimmäisen ankara ja alkoholisoitunut, ja joka sairastuttuaan aivokasvaimeen jätti Harrin perinnöttä, mutta testamenttasi sen sijaan omaisuuttaan pojanpojalleen. Kun hän kertoi tarinoita vankilan arjesta ja naisesta, jonka kanssa hän oli seurustellut viisi vuotta ennen riitaisaa eroa, Ira tunsi liikutusta ja syvää kunnioitusta miestä kohtaan. Harri oli kokenut ja saanut kestää paljon ja se sai Iran nöyräksi.

”Pahinta on olla kuin ilmaa”, Harri sanoi. ”Muita ihmisiä ei kiinnosta tällaisen yksinäisen kulkijan elämä ja sitä joskus omassa pikku pääkopassaan pohtii, että mitähän varten minä täälläkin olen. Samahan se on lähteä olemasta.
Vaan siihen lankaan ei saa ikinä mennä. Pitää löytää se tarkoitus, joku asia, jonka avulla puskee eteenpäin. Minulle se on ollut Juho. Mulla on hänestä kuva täällä... Odotahan...” Harri kiemurteli saadakseen lompakon taskustaan. Toinen käsi ratissa, lompakko reidellä hän kaivoi vanhan koulukuvan ja ojensi sen Iralle. Kuvan poika oli noin 12-vuotias, pojan poskilla oli pisamia ja hymy leveä. Tukka oli vaaleaa ohraa ja kynittynä mauttoman lyhyeksi.

He olivat ajaneet lähimpään kaupunkiin, joka oli se, jonne Ira oli aikonutkin. He sopivat Harrin jättävän Iran läheiselle huoltoasemalle, josta Ira kertoi pääsevänsä kävelemällä tuttunsa luo. Kuorma-auto pysähtyi parkkipaikalle.
”Toivottavasti poikasi suostuu tapaamaan sinut vielä”, Ira sanoi, tarkoittaen sitä todella. ”Ja jotenkin uskon, että niin tulee vielä käymään. Jossain vaiheessa.”
Harri hymyili hänelle lämpimästi. ”Kiitos. Oli mukava saada matkaseuraa. Tsemppiä sulle ja sun elämään. Otan kyllä kyytiin jos näen sut liftaamassa toistekin.”
”Niin, ehkä me näemme vielä”, Ira sanoi. Hän jäi vielä katsomaan kuorma-auton perävaloja, kunnes ne katosivat kulman taakse.

Kävelymatka tutulle kerrostalolle kului nopeasti, sillä Iran pää kuhisi irrallaan pyöriviä ajatuksia. Kun viimein tuttu kerrostalo erottui lähikaupan ja päiväkodin välistä, hän kiihdytti vauhtiaan, kunnes kevyt pikakävely muuttui juoksuksi.


"Kerro vanhemmistasi”
”Äiti ja äidin uusi miesystävä muuttivat Espanjaan muutama vuosi sitten. Mutta sen sinä jo tiesitkin. Faija... Faijasta ei ole mitään mainitsemisen arvoista. Itsekäs äijä. Juoppo. Istu mun lapsuusajan sellissä sovittamassa tekojaan. Yhteiskunnalle. Ei mulle.”

Hän pomppi C-rapun portaat toiseen kerrokseen ja soitti malttamattomana ovikelloa. Sydän hakkasi kurkussa. Pian suloiset, ohranvaaleat, siistit hiukset pilkistivät ovenraosta tutun nuoren miehen pisamaisten kasvojen seuraamana. Juhon suu kaartui leveään hymyyn ja äänessä kuulsi lämpö, kun hän sanoi: ”Hei, kulta.”
Ira astui sisään hymyilen ja halasi poikaystäväänsä. ”Minulle kävi matkalla erikoinen sattuma”, hän kuiskasi vaaleiden suortuvien sekaan.