5. Karjaranta-docymentary: Selviytymistarinani

11.11.2010
Karjaranta- projekti. Tässä on alue. Ottakaa kuvia. Siis täh?
Yhtenä kysymysmerkkinä kävelen luokkakavereistani koostuvan jonon etunenässä. Tässä opettajan rinnalla esittäen hyvinkin tietäväistä. Varpaat jäässä pistän rivakasti töppöstä toisen eteen ja tutkin katseellani aluetta.

Siis kuvia.
... Mistä? Lumisesta hautausmaasta ja karusta teollisuusrakennuksista?


18.11.2010
Nyt on alettava tuumasta toimeen. Kuvia alueesta nimeltä Karjaranta – ei se nyt VOI olla niin vaikeaa! Olen valmis. Kamera tänne niin räpsin kuvia... öh... Siitä mistä näen.

Jäätävä tuuli tuntuu viiltävän avohaavoja kasvoihini.
Hei oon jo nyt jäässä...

Okei, onpa ruma rakennus. Otan siitä kuvan. No ei toikaan kyllä ole mikään unelmieni landscape, mut otan kuvan siitäkin. Tarkoituksenahan oli ottaa kuvia Karjarannasta ja tältä se nyt vaan sattuu näyttämään. Pitäis ehkä ottaa kuva tästä, tästä ja tuolta, ja... Ja muutama hassu punaisen valon vilkahdus ja digikamerani ruutu pimenee.

Sanon tämän nyt nätisti: Hitsi kun on huono kamera.

Saan lainata kavereideni kameroita. Vieläkin olen epävarma mistä sitä kuuluisi ottaa kuvia.
Otan kuvia kavereistani.

Vingun tarpeestani päästä johonkin lämmittelemään. Eksymme kaninkoloon, josta löytyy satumaista lämpöä, ruokaa ja avuliaisuutta.

Pakkanen herättää todellisuuteen. Keltaiset kauppakassit täynnä leipää ja donitseja katson kavereitani syvästi äimistyneenä.

Tapahtuiko äskeinen oikeasti?

--

Illalla uusi yritys. Yökuvat, ah. Nyt tulee upeita ja taiteellisia kuvia. Pimeaä hautausmaa, muutaman hellän, lämpimän kynttilän kajo, mikä tunnelma.

Sumeiden, tärähtäneiden, pimeiden ja täysin käyttökelvottomien kuvien jälkeen totean aliarvioineeni Karjaranta-projektin täysin.

Tämä ei jää tähän.


27.11.2010
Today’s the day.

Ja tämä saa olla viimeinen kerta.
Jos nyt ei onnistu niin... niin. Sitä ei kestä edes ajatella. Deadlinen lähestyessä Karjarannan pirullisen pakkasukon armoille jääminen neljättä kertaa kuulostaa jo paksulta. Laittaa nyt opiskelijaparat jäätymään kameroineen uudestaan ja uudestaan ja aiheuttamaan tarpeetonta vastenmielisyyttä koko Karjarannan aluetta kohtaan. Veikkaan villisti muidenkin kohtalontoverieni saaneen henkilökohtaisia traumoja pakkasessa valokuvaamisesta.

Otan aikani, en hätäile. Miksei kuvia voi ottaa lapaset kädessä? Kirpeä pakkanen kangistaa jäsenet ja sinertää huulet jo alkumetreillä.
Hei, siistejä oksia. Tunkee reittinsä aurinkoon ristikkoaidan takaa, luontoa teollisuuden keskellä. Uppoan innostukseeni. Hätkähdän huomattuani kuvanneeni korkealla oksalla roikkuvaa kuollutta oravaa. Huvittavaa, vaikkakin pieni kuvotus valtaa minut.
Otan oravasta lisää kuvia.

Kaikkialla on kovaa, kylmää. Sieltä täältä löytyy Karjarannan helmiä, yksityiskohtia rujon yleiskuvan takaa.

Paljon täällä on pakkasta?
Tämä on jo liian julmaa.

Vaikka varpaat on lähteä irti, pakotan itseni jatkamaan eteenpäin.
Ai täällä on nämä hienot, uudet kerrostalot. Ne näyttävät liian uusilta ja puhtoisilta tähän ympäristöön.

Kylmä. Lisää kuvia. Lisää... Pakko...
jaksaa...

Eijeijei, ei pysty enää.
Luovutan ristiriitaisissa tunnelmissa. Vastentahtoisesti, sillä parempia kuvia olisi saanut varmasti, riemuissani, kun ajattelen lämmintä, miellyttävää kotia ja itseäni peittoon kääriytyneenä kuuma teekuppi käsissä palauttamassa tuntoa sormiini.

Onhan siellä pakko olla muutama onnistunut otos.
Onhan?