6. Itsenäistyminen

Enää viis tehtävää.
Kylläpä ajatukset harhailee. Ne on harhaillu viime aikoina aika paljon. Fysiikka ei kyl ole mun aine muutenkaan. Mut nää tehtävät on tehtävä, en kestä jos saisin seiskan. Tai itseasiassa kyl mä kestäisin sen, ihan helpostikin. Seiska on ihan hyvä numero. Mut musta tuntuu, ettei äiti kestäis sitä.
Sain viime fyssan kokeesta seiska plussan. Hävetti antaa se koe. ”Miten sulla näin huonosti meni?” se kysy. Kohauttelin siihen olkapäitäni, vaikka oikeesti oisin halunnu huutaa sille kuin vaikeeta mulla on ja kuin vaikee aine fyssa mulle on.
Miks en nyt tajua tätä tehtävää?
Mun pitäs tehä soittoläksytkin.
Piirtelen kukkia vihon yläkulmaan. Mua ei kiinnosta fyssa tai kemma tai matsku. Haluaisin tehä jotain luovaa. Ois mahtavaa soittaa orkesterissa. Tai ryhtyä jokskin suunnittelijaks. Mut äidin mielestä ne on vähän huuhaata. ”Eihän semmosesta saa rahaa.”
Kai se on oikeessa. Niinhän se aina on.

Kännykkä piipittää keskeyttäen mun ajatukset. ”Moii<3 Tuuksä ny sinne Heidille? Tuu pliide<33” Voi Veeraa. Tuntuu tosi pahalta,haluun mennä! Sinne tulee puol luokkaa ja taas joudun jäämään pois. Oon jo vastaamassa sitä samaa et "en pääse, on läksyjä ja lisäks soittoläksyt tekemättä", mikä on piiloviesti sille, ettei äiti päästä mua.
Mut sit mulle tulee ihan villi ajatus. Et onks se siitä kiinni.
Maistelen tätä uhmaa.
Mä oon niin äidin kultatyttöä kuin voi olla. Tulee kymppejä, harrastan liikuntaa ja musiikkia, teen kuten pyydetään ja tottelen. Ja ei mulla ole mitään ollu sitä vastaan, ei mulla ole tarvetta kapinoida. Mut... kyl mä tiiän että saan nää tehtävät tehtyä huomennakin. Soittoläksyt hallitsen vaikka unissani.

Mä haluun mennä.

Eteisessä törmään äitiin.
”Mihin sä oot menossa?”
”Heidille.” Kiskon takkia päälleni katse maassa.
”Ootko tehnyt läksyt? Ja soittoläksyt?”
”En.”
”No et sä sit varmaan voi lähteä.”
Vasta nyt katon ekaa kertaa äitiä silmiin. Ja hitto, mä näen ekaa kertaa sen. Kaijan. Inhimillisen olennon, en täydellistä ylivoipaista äitiä, joka tietää aina kaiken paremmin. Ja sen silmistä mä nään, ettei se voi estää mua.
”Kyl mä voin.”

Kun ovi sulkeutuu takanani ja keväinen tuuli pyyhkii hiuksiani, tunnen itseni vahvaksi naiseksi.